Sushia syödessä pitää välillä ottaa palanen inkivääriä makupaletin puhdistamiseksi. Sama pätee myös kirjoja lukiessa ja kuunnellessa. Ainakin omalla kohdalla. Kun on tullut muutama englanninkielinen ammatillinen teos vedettyä läpi, niin mieli kaipaa vähän kevyempää välillä. Elämänkerrat ovat monesti tämmöisiä. Aika kevyitä ja tarinoiden täyteisiä. Helposti luettavia kokonaisuuksia. Tällä kertaa kaivoin käsiini Kalle Palanderin Suoraa puhetta kirjan kuunneltavaksi. Myös kaikki tähdet sattuivat osumaan kohdilleen kirjan kanssa. Minulla oli oikeastaan koko päivän kestävä ajotaival ja napsautin Rovaniemeltä palaverista lähtiessäni Palanderin kirjan auton radiosta kuulumaan. Muutaman pysähdyksen välillä tein ja jo Jyväskylän kohdalla oli Palanderin kirja sitten loppunut.
Kirja on täynnä tarinoita, kuten saattoi arvata. Kirjassa yllätti kuitenkin se, että Palander keskittyi kirjassaan siihen, minkälaista on urheilijan elämä aktiiviuran jälkeen. Palander nosti myös kirjassaan esille hyviä pointteja valmentajuudesta sekä omia näkemyksiään, miten suomalaista huippu-urheilun tasoa saadaan nostettua. Kevyeksi kirjaksi epäilemäni teos nostikin pintaan muutamia kolahduksia ja erityisesti laittoi ajattelemaan ja pohtimaan valmennuksellisia asioita erityisesti yksilöurheilun huipputasolla.
Ykkösasia mikä kirjasta nousee kerta toisensa jälkeen esille, että Kalle Palanderin isä oli iso vaikuttaja Kallen urassa. Kalle nostaa kirjassaan esille useamman kerran hänen isänsä J. Palanderin sekä sen kuinka hänen isänsä oli enemmän hänelle valmentaja kuin isä. Suhde oli jopa ristiriitainen viha-rakkaus suhde mutta silti kirjasta huokuu läpi se valtavasta arvostus mikä Kallella isäänsä kohtaan oli. Kalle arvostaa J. Palanderia ja hänen oppejaan valmentajana. J. Palanderin harjoittelun kantavana teemana oli toisto, toisto ja toisto. Palander kirjoittaa kirjassaan, että sen minkä lahjakkuudessa menettää voi harjoittelulla saada kiinni. Ainoa tapa menestyä on harjoitella määrätietoiseksi, ja paljon. Samalla Kalle kritisoi kirjassaan Suomen nykyistä valmennusta missä valmennus on ylivalmentamista. Usealta eri valmentajalta tulee paljon neuvoja siihen, miten laskua tulisi korjata eikä urheilija välttämättä itse löydä sitä ahaa – hetkeä vaan toimii kuten valmentajat sanovat. Toisaalta Kalle myös nostaa kirjassaan esille, kuinka Suomen nykyisten alppihiihtäjien tahtotila ei riitä nousemaan huipulle saakka. He eivät ole valmiita antamaan kaikkea sitä mitä todella tarvitsee noustakseen huipulle.
Palanderin mielestä lasten tulisi alkaa kilpailemaan mahdollisimman aikaisin. Mitä aiemmin lapsi pääsee kilpailemaan, sitä helpommin tottuu myös siihen, että tie on pitkä ja tappioita sen varrella tulee paljon. Mitä pidemmälle kilpailemaan alkamista myöhästyttää sitä isommat tavoitteet on myös asettanut itsellensä ja sitä korkeammalta putoaa, jos menestystä ei suunnitellulla tavalla tulekaan. Esimerkiksi Kallen kohdalla hänen matkansa kohti maailman huippua oli pitkä ja kivinen. Hän on isänsä vahvalla ohjauksella mennyt pienillä tavoitteilla eteenpäin. Yhtenä esimerkkinä olivat hänen ensimmäiset FIS kisansa Ruotsin Jällivaarassa. Siellä hänen laskunumeronsa on 120 nurkilla ja lopullinen sijoitus oli vähän reilu 90. Aikaero voittajaan oli 16 sekuntia, joka on iäisyys alppihiihdossa. Tämä on iäisyys alppihiihdossa. Silti hän ei antanut periksi (tai hänen isänsä ei antanut periksi) ja sekunti sekunnilta Palander kohosi kohti maailman huippua, kunnes lopulta 90 – luvun lopussa voitti maailman mestaruuden ja kaudella 2002 – 2003 hän voitti ensiksi maailman cupin osakilpailun ja lopulta koko maailmancupin.
Yksi mieleen jäänyt asia kirjasta oli myös, että lasten ei saisi liian nuorena laittaa valitsemaan päälajiaan. Monet lajit tukevat toisiaan ja liika keskittyminen yhteen lajiin voi pahimmillaan lopettaa lapsen mielenkiinnon koko lajia kohtaan. Lajien monipuolinen osaaminen voi myös tuoda mukanaan kilpailuetua päälajiin. Tiettyyn pisteeseen saakka on siis vain positiivista, että lapsi harrastaa eri lajeja monipuolisesti. Sama nousi nyt myös Yleisurheilun MM – kisojen aikaan esille, jossa useat eri lajin harrastajat ovat hypänneet mukaan aivan toisesta lajista ja nousseet kiistattomaan maailman huippuun uudessa lajissaan. Kakkoslaji tuo mukanaan myös psyykkistä etua. Kun kyseessä ei ole päälaji niin menestymisen paineet eivät ole niin kovat. Rentous tuo mukanaan monesti kuitenkin menestystä ja tämä taas ruokkii itseluottamusta ja saa urheilijan pärjäämään entistä paremmin myös omassa ykköslajissaan.
Palander nostaa myös kirjassaan esille sen että erityisesti nuorella iällä valmentajan on pyrittävä pitämään harjoittelu mielenkiintoisena ja semmoisena että lapsella on aina jokin tavoite mitä kohti mennä. Kun jokin treenauksen muoto alkaa kyllästyttämään (tai mieluusti jo vähän ennen) pitäisi valmentajalla olla takataskussaan toinen treeni valmiina. Esimerkkinä Palander nostaa oman isänsä J. Palanderin aina vain vaikeutuvat ja vaihtelevat treenien tavoitteet ja muodot.
Valmentajan tulisi myös huomioida jokainen valmennettava ja hänen yksilölliset tarpeensa. Eri valmennettaville sopii eri muotoinen harjoittelu ja jokainen valmennettava on yksilö. Tämähän pitäisi olla itsestään selvää mutta Palanderin mukaan liian usein asioita esimerkiksi maajoukkueessa tehdään koko porukan yhteisillä ehdoilla eikä niinkään yksilön ehdoilla. Tämän takia on tärkeä, että jokaisella laskijalla on myös henkilökohtainen valmentaja. Monesti se mikä sopii kaikille ei välttämättä ole kuitenkaan yksilölle paras tapa harjoitella. Esimerkkinä Palander nostaa kirjassaan esille sen alppihiihtäjän muotin mikä alppihiihdossa oli, kun hän itse siihen tuli. Norjalaiset huippulaskijat olivat isoja ja lihaksikkaita. Tärkeintä oli pitää oikea laskuasento ja laskea sillä maaliin. Palanderin isä kuitenkin ymmärsi, että Kalle ei ruumiinrakenteeltaan tähän muottiin passaa vaan päästäkseen huipulle hänen on käytettävä vahvuuksiaan. J. Palanderin valmennuksen ideana ei ollut se että laskijan asento pitää olla mahdollisimman puhdas vaan se että laskija pääsee maaliin mahdollisimman nopeasti.
Varmaan kirjan voisi kiteyttää myös yhteen lauseeseen ”Ole oma itsesi”. Tämä lause pätee niin kameroiden edessä kuin harjoittelua valitessa. Myös koko kirja on kirjoitettu Kallen näköisesti ja kuuloisesti. Muutamat kohdat kirjasta saivat jopa itseni itsekseen naureskelemaan ääneen autossa, sen verran sulavaa tekstiä tuo Palanderin poika tuottaa.
Kokonaisuudessaan hieno kirja, joka oli varmasti Kallen itsensä näköinen ja kuuloinen. Tätä voi lämpimästi suositella kaikille.
ARVOSANA 4/5
